keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Parhaista parhain ystävä

 Hugo Olavi
05.04.2007 - 02.02.2017


Päivälleen 10 vuotta sitten, kiirastorstaina syntyi pikkuinen koira. Yhdeksän viikkoa sen jälkeen sain tuon pystytukkaisen pojan syliini. "Tää on mun ikioma" olin sanonut ja painanut sinut rintaani vasten. Yhdeksän vuotta myöhemmin istuin eläinlääkärin odotushuoneen lattialla ja sinä painoit pääsi syliini. Sitten sinä nukahdit ja minä painoin sinut rintaani vasten.

Kiitos, että rakastit minua ja minä sain rakastaa sinua kaikki nämä vuodet. Kiitos, että olit minun kanssani silloin kun kukaan muu ei ollut. Kiitos jokaisesta ilosta ja surusta, huolesta ja huolettomuudesta. Kiitos kaikesta.

Olet ikuisesti kaikkein rakkain. Minä en unohda sinua koskaan.

Nyt minä en näe enää kunnolla kirjoittaa. Hyvää syntymäpäivää sinne jonnekin ja mummille terveisiä. Tulen kyllä perässä kun aika on. Siihen asti näkemiin, kultapieni.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Eihän leijonil oo kyynelkanavii, kun heikkoudetkin on vahvuuksii


Tämä syksy on ollut tähän asti todella kummallinen. Niin vieras, mutta samalla tuttu. En ole oikein ehtinyt mukaan puiden väriloistoihin enkä aamuauringon säteisiin. Tiedostan olevani liikaa itseni kanssa, liikaa näiden seinien sisällä ja verhojen takana. Haaveilen kirpeistä aamulenkeistä, mutta en saa koskaan aikaiseksi yhtään mitään. 

Tunnen olevani valmis, johonkin, muutokseen, uusiin tuuliin. Suunnitelmat kytee ja kasvaa, ajatukset ja toivo tulevasta täyttää pään joskus niin, etten tiedä mihin suuntaan lähtisin. Toisinaan taas vaivun syvälle epätoivoon ja synkkyyteen. Omaan mitättömyyteeni. Kyllästyn ja kaipaan, pelkään ja peräännyn. 

Elämä on jollain tavalla pysähdyksissä, arki on tylsää ja mitäänsanomatonta, vaikka tiedän, että tuolla jossain odottaa ihan uusi tulevaisuus. Unelman eteen pitää tehdä lujasti töitä enkä tiedä luotanko itseeni vielä niin paljon, että saisin revittyä irti kaiken sen voiman mitä siihen tarvitaan. 

Viime perjantaina siivosin koko asuntoni. Pesin, pyyhin ja puunasin. Avasin ikkunat ja ovet, annoin syysilman virrata sisään joka luukusta. Sen jälkeen oli hiki, mutta niin kevyt ja hyvä mieli. 

Oivallan joka päivä enemmän itsestäni ja elämästä(ni). Siitä, millainen haluan olla, millaiseksi tulla, minne mennä ja mitä tehdä. Niin kuin SANNIkin laulaa; oo se kun oot. Sitä lausetta oon itselleni toistellut ja hetkittäin siihen jopa uskonut. 

Kyyneleitäkin on tullut vuodatettua. Ihan vieraiden ihmisten takia, vaikka olenkin blogin lukijana mukana matkassa elänyt jo vuosia. Olen tuijottanut ikkunasta keltaisia puiden latvoja ja ymmärtänyt elämän olevan tässä ja nyt. Jokaisella on oma aika ja tehtävä ja sitten kun se on täytetty on aika päästää irti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. 

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.

- Johanna

perjantai 2. syyskuuta 2016

Mä olen tässä.


En oo ollut täällä pitkään aikaan. Elämä vie koko ajan jonnekin, mustiin aaltoihin, kirkkaisiin korkeuksiin. Viime kevään ahdistava paino on muisto vain. Kaikki meni lopulta ihan hyvin, nimittäin sain painaa valkolakin päähäni 3.6.2016 ja se oli mun tähän astisen elämän ehkä onnellisin päivä. Mä jaksoin, osasin ja onnistuin. Muistan vieläkin sen maanantaiaamun kun tulokset tuli ja silmistä valui onnenkyyneliä.

Kesä oli ja meni. Siitä ei jäänyt käteen juuri mitään. Paitsi sopimus pt:n kanssa ja varmaan jotain muutakin mitä en nyt pysty muistamaan. (Opin juomaan kahvia.)

Tulevaisuus alkaa saada muotoja. Samaan aikaan kun  kaikki itkettää, ahdistaa, oksettaa ja pelottaa niin myös hymyilyttää, hykerryttää ja helpottaa. Kaikki on levollista ja hyvää, vaikka ajoittain pään sisällä riehuu laantumaton myrsky. Yritän antaa itselleni aikaa ja armoa, silittää ja suojella. Keholle ravintoa ja rasitetta, mielelle lepoa ja hyviä ajatuksia. Päiviin sisältöä. omia kadoksissa olleita juttuja. Yritän pitää huolta siitä kaikkein tärkeimmäistä eli itsestäni, kun ei sitä loppujen lopuksi kukaan muu voi tehdä. Ainakaan ihan täysin. Haluan löytää tasapainon. Tyyneyden. Itsevarmuuden ja itsenäisyyden. Silti oon liian usein askeleen edellä "sitten kun..." vaikka pitäisi olla tässä ja nyt.

Elämää ei saisi pelätä, sitä pitäisi rakastaa. Koko sydämestään, joka päivä, vaikka mustia pilviä kerääntyisi pään yläpuolelle. Mikään myrsky ei ole ikuinen, jokainen tuuli tyyntyy. On pelottavaa ajatella, miten vähän sitä loppujen lopuksi tulevasta tietää. Kaikki voi muuttua ja vaikka tuntuu ettei mitään tapahdu niin aina taaksepäin katsoessa huomaa miten eri tavalla kaikki on. Jos esim. vuosi sitten olisin tiennyt kaiken minkä tiedän nyt... Samalla tavalla luultavasti ajattelen ensi vuonnakin tähän aikaan. 

Oon kasvanut viimeisen parin vuoden aikana ihan valtavasti omana itsenäni. Oon oppinut ymmärtämään, käsittämään, kuuntelemaan ja kuulemaan. Niin paljon tietoja ja taitoja itsestäni ja muista. Elämästä ja kuolemasta. Silti on vielä niin pitkä matka, johonkin mistä en edes tiedä. Ovia avataan ja suljetaan, tahtomatta ja tarkoituksella. Kaikella on silti aina joku tarkoitus, vaikka sen huomaa yleensä vasta jälkeenpäin. 

Kirkkaita päiviä, keveitä askeleita. Pitäkää huolta. 
Ihan jokaiselle teistä.
Nähdään.

- Johanna

ps. snapchat & instagram: janafiina

maanantai 1. helmikuuta 2016

Täs on ollu vähän kaikenlaista, ei voi tietää tykkääks ellei maista

Miksi oon tuhlannut niin monta vuotta itseni vihaamiseen kun olisin voinut rakastaa ja antaa itselleni ja erityisesti keholleni vain parasta? Ravitsevaa ruokaa, lepoa ja liikuntaa. Salitreenejä tällä hetkellä viikossa ainakin kolme. Tavoitteena liikkua joka päivä edes jotenkin. Mun notkoselkä on jopa vähän suoristunut, jalkoihin on tullut lihaksia ja käsiin voimaa. Miksi oon tietoisesti ja tiedostamatta tuhonnut itseäni niin sisältä kuin ulkoa? 
Oon elävä esimerkki siitä, että elämä voi olla ihan hirveää, mieli täysin sirpaleina, keho väsynyt ja kipuileva. Mutta silti kaikki aina järjestyy jotenkin. En olisi joskus uskonut, että voisin nauttia elämästäni millään tasolla, että asiat olisi joskus näin hyvin, miten ne on nyt, tässä, tänään. Pakko myöntää, että kaikki lähtee lopulta itsestä ja ihan itse se suurin työ on tehtävä, vaikka olisikin muita kannattelemassa sua pahimman yli. Silti pitää itse nousta ja mennä eteenpäin, ei kukaan muu voi sua sinne kuljettaa. Oon niin uskomattoman iloinen, että vihdoin valaistuin ja ymmärsin auttaa itseäni. Haluan kohdella itseäni hyvin, paremmin, parhaiten. 


Sillä loppujen lopuksi minä olen oman elämäni tärkein ihminen.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Vapaaehtoisesti yksin

Vaikka maailman ääriin mä vuokses sun matkasin
Tiellä kuoleman porteilla helvetin poikkesin
Ei tarvii todistaa mun mitään
se toinen saa sut kyllä pitää
En katso taakseni, mä elän itselleni

Joulukuussa yhden epäonnistuneen tinder-matchin ja sanojen "ehkä pärjään loppujen lopuksi paremmin yksin" jälkeen aloin toden teolla miettiä, että pitääkö sitä olla joku tässä vierellä? Onko se vastaus kaikkeen siihen mitä oon koko elämäni tuskaillut? Voiko yksin, sinkkuna, olla onnellinen?

Olen haaveillut poikaystävästä (myöhemmin myös tyttöystävästä) niin kauan kuin muistan. Sitä on etsitty kissojen ja koirien kanssa, netistä, baareista, kavereiden poikaystävien kavereista. Todettu, että etsimällä ei löydy ja luovutettu, jossain vaiheessa löydetty itsensä taas sieltä netin keskustelupalstalta. Joka kerta kirjauduttu sieltä ulos valtavan ahdistuksen saattelemana. Tällä hetkellä mulla on kaikki profiilit niin tinderissä kuin suomi24:ssä piilotettuna ja oon siihen ratkaisuun enemmän kuin tyytyväinen.

Olen aina ollut taipuvainen yksinäisyyteen. Lapsena tykkäsin leikkiä mielummin yksin, koska silloin sai päättää kaikesta itse. En oo koskaan ollut mitää yökyläily- tyyppiä ja nuorempana olin jopa kauhuissani siitä, että pitäisi olla yötä muualla kuin kotona tai mummilla. En myöskään erityisesti nauti toisten vieressä nukkumisesta. Musta on paljon kivempi nukkua keskellä sänkyä tyynyjen ja peittojen ympäröimänä kuin kuunnella toisen hengitystä. (Tottakai joidenkin ystävieni vieressä nukun ihan mielelläni, mutta silleen yleisesti on kivempi yksin.) 



Jossain vaiheessa sen jälkeen kun olin muuttanut asumaan yksin, muhun iski joku kamala ahdistus yksinäisyydestä eikä se tuntunut enää yhtään hyvältä. Silloin olisin kaivannut tänne jotain olemaan mun kanssa. Nyt se tunne on onneksi väistynyt eikä tyhjänä odottava koti ahdista mua enää. Oikeastaan nykyään nautin tästä yksinäisyydestä enemmän kuin koskaan ennen. Saan tehdä juuri sitä ruokaa kun haluan, siivota tai olla siivoamatta, herätä ja käydä nukkumaan silloin kun tuntuu siltä.


Mulla on ihana perhe; äidin luona kotikoti, johon voin mennä silloin kun haluan ja jäädä vaikka yöksi. Muutama, mutta tarpeeksi monta ystävää, joiden kanssa voin viettää aikaa ja vuodattaa murheita ja elämän iloja. En koe tarvitsevani ketään jakamaan kanssani tätä arkea, koska oon saanut tehtyä tästä toimivan ihan yksinkin. Ja ajatus toisen tapoihin sopeutumisesta kuulostaa tällä hetkellä todella absurdilta. Olen pikkuhiljaa oppinut kääntämään tämän yksinolemisen taidon voitoksi, se on todellakin taito osata olla yksin ja ottaa ihan itse vastuu kodista ja omasta elämästä. Ja sitä kohti haluan pyrkiä.


Tulevaisuudessa haluan olla iloinen, aikuinen ja ennen kaikkea itsenäinen nainen. Haluan oppia pitämään kodistani ja itsestäni vielä parempaa huolta, löytää lopultakin ihan kokonaan sen todellisen minän. Haluan herätä aamuisin, mennä töihin, urheilla ja palata illalla omaan ihanaan kotiini. Haluan rutiineja, koiran ja pienen rivitaloasunnon, että voin leikata nurmikkoa ja tehdä lumitöitä.


Rakkautta on niin monenlaista ja rakastaa voi niin monella tapaa. En sano ei koskaan parisuhteelle, perheen perustamiselle ja yhteiselle elämälle. Jos se oikea ihminen kohdalle joskus jostain osuu, niin en välttämättä pistäisi vastaan. Mutta tällä hetkellä en mitään sellaista kaipaa. Viihdyn ja voin hyvin yksin, ehkä jopa paremmin kuin jonkun toisen kanssa. Mitä lapsiin tulee, mulla on nimet mietitty jo valmiiksi, mutta en oo koskaan oikein ollut lapsi-ihminen enkä ainakaan tällä hetkellä halua synnyttää lasta tähän maailman isisksen ja sotien keskelle. Maailma on yksinkertaisesti liian sekaisin, että tahtoisin väkisin tuoda tänne viattoman pienen ihmisen kärsimään muiden aiheuttamista sotkuista.


Kyllä tiedän millaista on riutua rakkauden tuskassa, vaikka en sitä parisuhde-arkea olekaan kokenut. Olen ihastunut ja rakastunut liian monta kertaa ihan sydänjuuria myöten. Olen torjunut ja tullut torjutuksi. Painanut jarrua silloin kun toinen vähiten odottaa ja nostanut kytkintä vähän liiankin nopeasti. Seurannut vierestä niin monen pariskunnan elämää, että sekin melkein jo riittää syyksi valita oma, itsenäinen elämä. Tällä hetkellä kokisin parisuhteen esteeksi tai rasitteeksi, haluan toteuttaa itseäni ja etsiä ihan yksin ne omat polut mitä pitkin kulkea. 

Pitkään ajattelin, että rakkaus ja sen oman rakkaan löytäminen on ainoa oikea tapa elää, että sitä kohti tässä pyritään. Oravanpyörää, asuntolainaa, lapsia ja perhe-arkea. Oikeasti ei ole vaan yhtä oikeaa tapaa. Edesmennyt kummitätinikin eli koko elämänsä yksin ja oli ehkä yksi rohkeimmista ihmisistä kenet tiedän. Häntä ei estänyt mikään ja rakkautta riitti sukulaisille, ystäville, sisarusten lapsille ja kummilapsille.


Tiedän ilman parisuhdettakin, että rakastan ja minua rakastetaan. Vaikka ajatus aamuisin otsalle suukottavasta kumppanista kuulostaakin hyvältä, luulen, että se todellinen parisuhde-elämä ja arki jonkun toisen kanssa ei kuitenkaan koko ajan olisi ihanaa, eikä sen pidä tietenkään ollakaan. Mutta mä haluan ensin löytää tasapainon itseni ja oman elämäni kanssa. Olen ollut koko elämäni enemmän tai vähemmän rikki milloin mistäkin ja kenenkin syystä, etten tahdo tietoisesti lähteä itseäni hajottamaan mihinkään ihmissuhteeseen. Kunhan saisin ensin itse itseni ehjäksi, ei sitä kukaan toinen voi mun puolestanikaan tehdä. Haluan itse korjata oman elämäni kolhut ja haavat, olla täysi ja todellinen - itseni herra, oman elämäni suunnannäyttäjä.

Maahan löit mut polvilleen
Haavat tuskin arpeutuneet
Ylös nousen, niinhän mä aina teen
Suuntaan toiseen, valoon ja huomiseen

Olen vapaaehtoisesti yksin, mutta en yksinäinen.

- Johanna

postauksen kuvituksena sekalaisia kuvia viimeisen kolmen vuoden ajalta.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Lähtösi jälkeen

Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä lauantaiaamusta, josta alkoi matka surun tiellä - ja sillä tiellä olen edelleen. Tää teksti saattaa olla sekavaa, elin tuohon aikaan nimittäin aikamoisessa sumussa, enkä varmaankaan pysty muistamaan kaikkea tarkasti.

****
29.11.2014 klo 09:23 sain äidiltä puhelun, että mummia ollaan parasta aikaa viemässä ambulanssilla sairaalaan. Syyksi paljastuu myöhemmin samana päivänä lievä aivoverenkierronhäiriö. Hämärästi muistan tiskanneeni kotona ja ajaneeni sitten tuhatta ja sataa äidin luo. Kun pääsen sisään, palaa jokaisessa huoneessa valot, mummin yöpöydällä on vesilasi ja lattialla kasa vaatteita. Aika tuntuu pysähtyneen. Alkaa piinaava odotus, mutta viimein muut tulevat ja kertovat mummin jääneen sairaalaan toistaiseksi, mutta hengenhätää ei ole. Äidin pitää ilmoittaa mummin käyttämät lääkkeet sairaalaan ja huomaan muistavani ne melkein ulkomuistista. Seuraavana päivänä mennään kaikki aluesairaalan tarkkailuosastolle, missä mummi makaa pienenä ja väsyneenä, vasen käsi halvaantuneena. Muistan kuinka mummi katsoo mua silmiin ja kysyy: "mitäs mun tyttö?"

Niin alkaa aivan toisenlainen aika. Vieraillaan äidin kanssa sairaalassa. Koittaa joulukuun neljäs, mun synttäripäivä. Ajetaan äidin kanssa pimeitä teitä sairaalanmäelle. Mummi on kuumeessa, mutta puristaa kättä ja onnittelee. Käsi on lämmin, mutta vielä voimakas. Kun pääsen kotitalon rappukäytävään pyyhin kyyneleet talvitakin hihaan. 

Sama kulkeminen sairaalan ja kodin väliä jatkuu, jossain vaiheessa mummi siirretään terveyskeskuksen vuodeosastolle. Niin mennään joulun ja uudenvuoden ylitse. Mummille ei maistu ruoka eikä juoma. Jossain kohtaa tammikuuta mummi alkaa myös olemaan yhä enemmän ja enemmän omissa maailmoissaan. Puhuu mitä sattuu eikä syö sitäkään vähää mitä aikaisemmin. Pari kertaa käyn osastolla myös yksin. Puristan mummin kättä ja toivotan jaksamista. Eräällä kerralla vien pienen herätyskellon, mummi puhuu entistä enemmän sekavia. Istun pitkään autossa ja katson kuinka lumisade sumentaa auton ikkunat ja kyyneleet mun silmät. 


Tammikuun 17.päivänä äiti soittaa ja sanoo, että lähtölaskenta on alkanut. Välitän viestin siskolleni, joka lupaa tulla heti seuraavana päivänä. Soitan itkien ystävälleni, että se on menoa nyt. Sinä sunnuntaina näen mummin viimeisen kerran. 

Mennään siihen tuttuun sairaalahuoneeseen, mummi makaa silmät kiinni sängyssä. Keräännytään siihen ympärille, jo tässä vaiheessa mun kurkkua kuristaa. Mummi avaa silmät ja sanoo; "kun en minä tunne teitä." Siirryn ikkunan viereen ja yritän koota itseni katselemalla lumista maisemaa ikkunan takana. Jossain vaiheessa en enää pysty pidättelemään itkua ja ryntään silmät kyynelistä sameina ulos terveyskeskuksen pihalle. 

Seuraava viikko on elämäni pisin tai siltä se ainakin tuntuu. Joka päivä vain odotan lopullista suruviestiä. Äiti käy mummin luona joka päivä, itse olen jo tehnyt sen päätöksen, etten sinne mene. En koe sitä tarpeelliseksi. Mummi on kuulemma koko ajan omissa maailmoissaan, sen viikon torstaina hän havahtuu, katsoo äitiä ja sanoo; "Hyvää yötä." Ne olivat mummin viimeiset sanat, tämän jälkeen hän ei enää reagoi mihinkään.


Saman viikon sunnuntaina herään aikaisin siihen, että äiti soittaa. Tiedän heti, mitä asia koskee. Mummi on nukkunut pois yöllä kahden maissa. En pysty enää nukkumaan, olen yhtä aikaa pohjattoman surullinen ja silti niin helpottunut. Nyt se on ohi. Mietin varmaan tunnin, minkä värssyn laitan facebookin tilapäivitykseksi, koen helpommaksi ilmoittaa ystävilleni sitä kautta kuin, että joutuisin kertomaan kaikille erikseen. Pian alkaa sadella osanottoja. Jossain vaiheessa aurinko paistaa kirkkaasti sisään ikkunasta. Mulle tulee siitä niin levollinen olo, nostan katseeni siniselle taivaalle ja tiedän mummin olevan perillä, auringon säteissä hän minut hyvästelee. 

***
Kuluneen vuoden aikana olen oppinut mitä on rakkaus, huoli, luopuminen ja ikävä. Ensin elätellyt toivoa, taistellut vastaan, hyväksynyt, luopunut, päästänyt irti ja lopulta saattanut viimeiselle matkalle. Ikävöinyt, ajatellut järjellä sekä tunteella ja ollut helpottunut. Vihainen en ole osannut missään vaiheessa olla. Tämän vuoden aikana uskoni johonkin suurempaan on vahvistunut ja kasvanut, että vielä jonakin päivänä, jossain, me vielä tavataan.

Mummi oli minulle äärettömän rakas. Kuljettiin niin yhtä jalkaa viimeiset vuodet. Rakkaus ei koskaan kuole, ikävä tyyntyy hiljaiseksi kaipaukseksi. Aika parantaa. Muistot kantaa. Päällimmäisenä niin suuri kiitollisuus; kiitos, että olit osa elämääni, kiitos, että sain olla osa sinun elämääsi. Kiitos rakkaudesta, hoivasta ja huolenpidosta. Kiitos jokaisesta hetkestä.

Ikuisesti mummia kiittäen ja kaivaten,

Johanna

maanantai 24. elokuuta 2015

Pienemmät puut kestää paremmin tuulta


Moi pitkästä aikaa! Onks siellä enää ees ketään?

Syyskuu on jo ihan nurkan takana, mihin kesä katosi? Vaikka eipä niitä kesäkelejä oikein oo ollutkaan (hyvä niin, en tykkää kuumasta.) Mä vietin päivät toukokuun lopusta aina heinäkuun puoleen väliin asti työkkärin uravalmennuskurssilla, joka oli ehkä mahtavin juttu i-k-i-n-ä. Enemmänkin se oli mulle itsetunnonkohotuskurssi, sain niin paljon hyvää palautetta ja onnistumisen kokemuksia. Päiviin tuli rytmiä ja sisältöä, tapasin mahtavia tyyppejä ja mikä parasta; tulevaisuuskin selkeytyi pikkusen. Kahden vuoden tauon jälkeen palasin takaisin lukion listoille, ehkä se yo-lakki vihdoin saatais munkin päähän. 

Mitäs muuta? Otin heinäkuun alussa uuden tatuoinnin ja samalla viikolla pätkäsin hiukset lyhyeksi. Enkä oo kumpaakaan katunut tippaakaan. Oon lukenut luvattoman paljon muita kuin ylppärikirjoja, viettänyt viikonlopun Kotkassa meripäivien huiskeessa, kesäkuussa osallistuin 5 vuoden tauon jälkeen Helsingin prideille, pidin eräs perjantai juhlat ihan vaan oman olemassaoloni kunniaksi... rakastuin palavasti korviani myöten ja pää huiteli vaaleanpunaisissa pilvissä vähän liiankin paljon. 

Nyt elokuun alkupuolella menin ja ostin vihdoin kuntosalikortin - mulla on jopa pt:n laatima ohjelma! Viikko sitten ilmottauduin iltalukioon ja ens viikolla starttaakin opiskelu. Välillä stressaan ja ahdistun kyyneliin asti, mutta yleisesti elämä kulkee ihan kivasti. Yritän muodostaa itselleni mieluisan ja toimivan arjen, oikeastaan vähän jo odotankin syksyä ja kaikkea mitä se tuo tullessaan. Vaikka rankkaa tulee varmasti olemaan, mutta yritän silti jaksaa ja uskoa itseeni. 
Välillä meinaan pakahtua onnen ja hyvän olon tunteesta, oon niin innoissani elämästä, etten tiedä mihin suuntaan ensimmäisenä lähtisin. Vuosikausiin en oo tuntenut oloani näin hyväksi. 

Tietysti kaikella on varjopuolensa. Mummin kuoleman aiheuttama suru ja ikävä painaa välillä vieläkin ihan hirveesti. Ikävä ei varmasti ikinä katoakaan, mutta kokemuksesta tiedän surun muuttuvan jossain vaiheessa hiljaiseksi kaipaukseksi. Yritän antaa tälle surulle ja itselleni aikaa niin paljon kuin tarvitsee. 

Palataan taas, pus

Josbe